Mielipidekirjoitus: Ripaus inhimillisyyttä, kiitos
Mietitäänpä kuvaa yksinäisestä laitoshoidossa olevasta vanhuksesta. Päällä on likainen pusero ja pissahätä on painanut rakkoa jo tuntikausia. Hoitajilla on kiire, joten vanhus odottaa kiltisti vuoroaan. Vanhus huokaa tietäen, että vuoroa tulee odottaa vielä pitkään. Hoitajilla on paljon työtä, jatkuva kiire myös nakertaa heidän kykyään kohdata vanhus. Puhe on usein tiuskivaa, vain välttämättömät kysymykset esitetään, mutta ylimääräiseen jutusteluun ei ole aikaa seuraavien hoitoa odottavien vuoksi. Vatsassa kurnii nälkä ja vanhus toivoo, että tänään jollakulla on aikaa syöttää hänet. Nieleminen on muuttunut työlääksi, joten ruokailut kestävät ja hoitajat turhautuvat kiireen painaessa niskassa. Vanhus toivoo saavansa lasillisen täysmaitoa, miten ihanalta kylmälasillinen nyt maistuisikaan. Vaan täällä on tapana saada rasvatonta maitoa, puolilasillista, jonka toinen puoli on jatkettu vedellä. Todentotta, maito on lantrattua eikä siinä ole enää maidon kanssa muuta tekemistä kuin väri. Vanhus katsoo ulos ikkunasta, on tullut kevät. Omaisia ei ole joulun jälkeen näkynyt. No ymmärtäähän tuon, nykyajan ihmisillä, kun on niin kiire.
Karrikoitua eikö vain, mutta valitettavasti tuo kuvaa useiden ikääntyvien jokapäiväistä elämää täällä Suomessa. Terveydenhuollon resurssit on vedetty tiukoille ja epäkohtiin, jotka kohdistuvat niin hoitotyöhön kuin hoidettaviinkin, ei ole haluttu vaikuttaa jatkuviin säästötoimiin vedoten. Raha määrittelee hoitohenkilökunnan resurssit ja tätä kautta hoidettavien olosuhteet. Suomessa on ajateltu, että yksi vuosi laitoshoidossa saisi maksaa kunnalle enintään n. 100 000 euroa vuodessa. Siitä on revittävä resurssit ja se mistä säästetään, on inhimillisyys. Inhimillisyys on niitä pieniä tekoja, joilla viimeisten elinvuosien laadukkuuteen tulisi satsata. Vaan monessa kunnassa hoitajaresurssi on alimitoitettua ja niinpä hoidettava odottaa vuoroaan täyden rakkonsa kanssa.
Tuhannet ikääntyneet viettävät vuosikausia sisätiloissa, koska ulkoilutukseen ei liikene hoitajaresurssia eikä omaisia näy mailla halmeilla. Monellakin ainut kosketus ulkoilmaan on se pieni tuulenhenkäys, jonka ulko-ovelta taksiin tai ambulanssiin siirtyessä, ehtii keuhkoihinsa vetäistä. Jo pelkkä ajatus vuosien sisälläolosta saa ihon kalpenemaan ja olon tuntumaan sairaalta. Jälleen palataan perusoikeuksiin ja jokapäiväisten tarpeiden inhimillisyyteen. Siis niihin pieniin arkisiin tekoihin, jotka eivät maksa itsessään mitään, mutta joiden mahdollistaminen arkiympäristössä kuitenkin vaatisi rahaa. Esimerkiksi riittävällä hoitajaresurssilla voitaisiin mahdollistaa perushoidon ohessa aikaa keskusteluun, ruokailun rauhalliseen avustamiseen tai juurikin ulkoilun mahdollistamiseen edes muutaman kerran kesässä.
Yllä kuvatussa tilanteessa nostettiin esille myös yksinäisyys. Inhimillinen tunne, jota moni erityisesti laitoshoidossa asuva ikääntynyt on joutunut todistamaan. Yksinäisyys on vaiettu teema, sillä meille suomalaisille on paljon tyypillisempää ”tyytyä kohtaloonsa” kuin myöntää ääneen oma inhimillisyytensä. Kuinka moni ikääntynyt poteekaan yksinäisyyttä tälläkin hetkellä, hiljaa ja itsekseen. Ikä tuo tullessaan luopumista ja moni onkin joutunut hyvästelemään jo kenties puolisonsa ja ystävänsä. Jäljellä olevat sukulaiset asuvat mahdollisesti kaukana ja elävät kiireistä arkea, omaa elämäänsä. Vieraita käy harvoin ja kulunut vuosi rajoituksineen on vähentänyt vierailuja entisestään. Moni luonnollisestikin kokee suojelevansa omia lähipiirin ikääntyneitä taudin levittämiseltä. Samaan aikaan uskallan kuitenkin väittää, että verhoamme vierailujen välttämisen näiden rajoitusten varjoon. Aiemmin ei ehtinyt ja nyt ei voi. On helppo perustella itselle ja tuttavilleen sitä, kuinka nyt vain ”parasta tässä ajatellaan”, inhimillistä tietysti sekin.
Vaan eipä ole inhimillisyydelle mittaria tai vertailuarvoja, mutta meidän tulee pohtia, millä keinoilla ja päätöksillä voisimme vaikuttaa itse ikääntyvän kansamme viimeisien elinvuosien laadukkuuteen, inhimillisyyteen.
Ville-Veikko Elomaa
Kirjoitettu yhteistyössä taustamyyränä toimivan puolisoni kanssa